Tarinat ja mekot

Äitini on kulkenut kauniissa mekoissa koko ikänsä. Neuvostoaikana jokaisella naisella oli oma räätäli, joka ompeli kaikki mekot, puserot, puvut ja takit. Perheemme naiset menivät tapaamaan Linda-tätiä. Linda työskenteli suuressa räätälinverstaassa Raatihuoneentorilla. Siellä oli sovituskoppeja, joissa oli paksut tummanpunaiset villaverhot, ja taustalla tuoksui liitu ja äänekäs ompelukone. Linda-täti tervehti leveästi hymyillen, mittanauha kaulassaan, nuppineulat suupielessä ja räätälinhattu taskussaan. Hänellä oli aina kissanpentu töissä. Minun oli mentävä studiolle pari kertaa – ensin mittaamaan ja piirtämään muotia, myöhemmin kokeilemaan sitä. Mutta kun uusi mekko oli valmis, se istui kuin valettu.

Äitini käyttää mekkoja joka päivä. Hänellä on niitä paljon. Joitakin mekkoja hän kutsuu ”kittel”. Kittel on sellainen mekko, jossa on paljon nappeja edessä ja kivoja taskuja sivuilla. Taskut ovat hyödyllisiä, koska niissä voi säilyttää makeisia. Purkan voisi myös työntää taskuun, mutta sitä äiti ei salli. Hän sanoo, että pureskeltu purkka menee roskiin. En oikein pidä mekoista, haluaisin käyttää Harry Potter -puseroa. Mutta pidän kovasti yhdestä keltaisesta mekosta, joka roikkuu äitini vaatekaapissa. Se olisi kuin tehty vohvelista. Haluaisin sellaisen vohvelihameen.

Synnyimme ja kasvoimme aikakaudella jolloin ”kittel” mekot olivat vähissä. Pitsit oli korvattu synteettisillä materiaaleilla, ja Linda-tädin sijaan mekkoja ompelivat pikkutytöt Kiinassa tai Indonesiassa. Seitsemän ensimmäisen elinvuotemme aikana olisimme mielellämme pitäneet yllämme Kiinassa ommeltuja vauvanpinkkejä tai violetteja prinsessamekkoja, jos äitimme olisivat vain antaneet meidän käyttää niitä! Myöhemmin vaahtomaiset mekot korvattiin koulupuvuilla, ja kittel-mekon sijasta käytimme pussimaista puseroa tai isoa T-paitaa. Myöskään second hand-kauppojen aikakauden saapuessa kotiimme ei sattunut yhtäkään kittel-mekkoa.

Kun olin lapsi, kittel-mekko oli yleisin vaatekappale. Sitä käytettiin päiväkodissa, kotona, kylässä, kesällä ulkona juostessa ja rannalla leikkiessä. Kaiken varalta vaatekaapissa roikkui myös toisenlainen kittel-mekko. Juhliin tarkoitettu kittel-mekko oli hienoa ruutukangasta, jossa oli röyhelöitä helmassa ja hihoissa taikka pieniä kukkakuvioita, ja mekko oli tyylikkään pitkä. Kotimekot olivat sen sijaan lyhyempiä ja yksinkertaisempia leikkaukseltaan, kun taas rantamekot olivat usein auringon värjäämiä, hihattomia tai olkaimilla varustettuja. Taskuihin oli hauska kerätä maasta löytyneitä värillisiä kiviä, etanan koteloita tai kolikoita. Mekon vyötä pystyi käyttämään hiustenpidennyksenä tai sitoa lelukoiran kaulan ympärille hihnaksi.

Käytä mekkoa, kaunis nainen!